Helsingin Sanomat

Suomessa turvallisuus- ja puolustusasioihin suhtaudutaan suurella
vakavuudella ja vastuuntunnolla. Hallituksen tuore turvallisuus- ja
puolustuspoliittinen selontekokin pyrkii tätä viestittämään – sekä maan
sisällä että sen ulkopuolella.

Eduskunnalle ja kansalaisille annetaan kuva, että maan turvallisuudesta
kannetaan vastuu myös olojen muuttuessa ja että voimavarat mitoitetaan
oikein. Maan ulkopuolelle kerrotaan, että Suomi kantaa vastuunsa myös
kansainvälisesti. Selonteon mukaan Suomi kantaa suorastaan
”maailmanlaajuista” vastuuta.

Mutta mistä tarkalleen ottaen ollaan vastuussa?

Selontekoon liittyy neljä yhtä lailla tärkeää vastuukysymystä. Ne ovat
vastuu Suomen turvallisuudesta, yhteisvastuu Euroopan unionissa, vastuu
kansainvälisen turvallisuuden järjestöjen kehityksestä ja niiden
harjoittamasta politiikasta sekä lopulta myös vastuu
kansalaiskeskustelusta.

Perinteisimmillään Suomen turvallisuus- ja
puolustuspolitiikka takaa Suomen valtion ja sen asukkaiden
turvallisuuden. Tässä vastuu ilmenee selkeimmillään poliittisena vastuuna
yhteisten varojen käytöstä.

Kuinka paljon rahaa voidaan käyttää Suomen puolustukseen? Voidaanko
kustannussyistä jatkaa esimerkiksi sellaisten miinatyyppien käyttöä,
joista kansainvälinen yhteisö pyrkii eroon? Onko vaara joutua
jonkinlaiseen teknologiseen varustelukierteeseen, ja miten sellaisesta
päästään tarvittaessa vastuullisesti pois?

EU:n yhteisvastuulauseke tarkoittaa, että unioni ja sen jäsenvaltiot
auttavat kaikin käytettävissä olevin, myös sotilaallisin, keinoin
terrori-iskun tai luonnononnettomuuden kohteeksi joutunutta, apua
pyytävää jäsenmaata.

EU:n jäsenillä on Lissabonin sopimuksen mukaan keskinäinen
avunantovelvoite myös silloin, kun jäsenmaa joutuu toisen valtion
hyökkäyksen kohteeksi. Kyseessä on samantapainen artikla kuin Natossa. Se
on muotoilultaan peräisin kaukaa 1940-luvulta, ajalta, jolloin
ylikansallisia toimijoita ei ollut vaan puolustusliitto tarkoitti
yksinkertaisesti valtioiden keskinäistä sopimusta.

EU:lle artikla ei anna omaa roolia, mutta poliittisen unionin jäsenten
keskinäisiin suhteisiin velvoite tuntuu kuitenkin sisällöltään sopivan.

Selonteon mukaan Suomikin pitää avunantovelvoitetta
”luonnollisena sitoumuksena” unionin kaltaisessa tiiviissä liitossa.
Visaisin kysymys tässä ei liene se, takaako sopimusvelvoite avun
Suomelle, vaan se, voiko Suomi varauksetta etukäteen sitoutua
puolustamaan kaikkia muita.

Vastuuta voi olla helpompi ulottaa pohjoismaisiin naapureihin, joita
kohtaan tuntemamme luottamus on kasvanut sadan vuoden yhteistyön aikana –
ja joiden joutuminen konfliktin osapuoliksi ei tunnu todennäköiseltä.

Selonteko toteaa Pohjoismaiden ”pitkälle menevän yhdentymisen” ja
tarkoituksen edetä yhteistyössä kriisinhallintaa pidemmälle. Suomi ei
kuitenkaan Ruotsin tavoin tee erityisiä lupauksia pohjoismaisille
naapureilleen. Ruotsi lupaa, ettei jää seuraamaan sivusta, jos jotakin
EU- tai Pohjoismaata kohtaa katastrofi tai sen alueelle hyökätään.
Samalla Ruotsi ilmoittaa odottavansa muilta samaa itseään kohtaan.

Hyvä keskinäinen tuntemus helpottaa Pohjoismaiden
etenemistä keskinäisessä puolustusyhteistyössään pidemmälle kuin EU:ssa
yleensä. Pulmana voidaan nähdä se, että pohjoismaisten sitoumusten
tulkittaisiin vähentävän Suomen lojaalisuutta EU:ta tai Natoa kohtaan.
EU-jäsenyyden alkuaikoina Suomi ottikin etäisyyttä pohjoismaiseen
yhteistyöhön, jonka arveltiin herättävän epäilyksiä muissa EU-maissa.

Jäsenyys EU:ssa tai mahdollisesti Natossa ei vähennä vastuuta
turvallisuudesta vaan päinvastoin lisää siihen jälleen uuden puolen:
kaikille jäsenille kuuluvan osavastuun järjestöjen politiikasta.

Selonteon mukaan Suomen ja Naton tavoitteet kansainvälisen vakauden ja
turvallisuuden edistämiseksi ovat yhteensopivat. Näin sanottiin ennen
EU-jäsenyyttä myös Suomen ja unionin ulkopolitiikasta. Silloinkin
yhteensopivuus näytti perustuvan siihen, että unionin ulkopolitiikan
tavoitteet olivat varsin yleisiä: vahvistaa unionin ja sen jäsenten
turvallisuutta sekä edistää yhteisiä arvoja ja intressejä. Toinen
yhteensopivuuden tae oli luottamus yksimielisyyden vaatimukseen
päätöksenteossa, erityisesti puolustusasioissa.

Mutta onko yhteensopivuus pysyvää? Kun tavoitteet muuttuvat, kumpi seuraa
kumpaa? Vai onko yhteensopivuudessa sittenkin kyse pikemminkin toiveesta
tai pyrkimyksestä kuin tosiasiasta?

Nämä kysymykset johdattavat vastuun neljänteen ja
viimeiseen muotoon. Vastuun kantaminen kansalaiskeskustelusta tarkoittaa,
että keskeisiä ongelmakohtia pyritään avaamaan sen sijaan, että
monimutkaisia tulkintakysymyksiä peitellään ylimalkaisilla ilmaisuilla
tai pienen piirin ammattisanastolla.

Joskus on tuntunut siltä, että selonteon antaminen ei ole ollut tapa
yrittää vilkastaa turvallisuuspoliittista keskustelua vaan pikemminkin
tapa yrittää lopettaa se ainakin joksikin aikaa – keskustelun kun on
saatettu kokea turhanaikaisesti keikuttavan yhteistä venettä.

Selonteon tarkoitus on kuitenkin antaa kansanedustajille tilaisuus
arvioida hallituksen toimintaa ja, siis, keskustella siitä.

Samalla kansalaiset saavat tilaisuuden arvioida
poliitikkojen turvallisuuspoliittista tietämystä. Kuinka hyvin osataan
selittää, että Suomen vastuu ulottuu entistä kauemmaksi ja ettei
puolustuspolitiikkakaan ole enää puhtaasti kansallista politiikkaa?
Näiden asioiden selittäminen vaatii poliitikoilta sekä osaamista että
näkemystä.