Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola kommentoi Suomen ulkopoliittista keskustelua Turun Sanomissa 30.9. julkaisemassaan artikkelissa. Aaltolan mukaan Suomessa on pitkään ollut vallalla Suomea romantisoiva ja Venäjää mystifioiva käsitys, ja tämä väärässä tilannekuvassa pysyttäytyminen vaikeuttaa realistisen ulkopoliittisen linjan löytymistä.
Ulkopoliittisessa
keskustelussa vaikuttavat edelleen tutut kiteytykset – muun muassa
”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”. Aikoinaan nämä peukalosäännöt
ohjasivat havahtumaan muuttuneeseen todellisuuteen.
1970-luvulle tultaessa ne muuttuivat tunnustuksellisiksi ilmaisuiksi
samanmieliseen ja ulkopoliittisesti luotettavaan yhteisöön kuulumisesta.
Ulkoisen tilanteen asemasta ne alkoivat heijastella sisäpoliittista
intressikamppailua. Vaarana on, että opitut taipumukset vielä tänäänkin
säätelevät tilannetietoisuutta ja analyysien sisältöä.
Venäjän suunta ei tullut kaikille yhtä yllätyksenä. Myöhäiselle havahtumiselle
on monia syitä. Taipumus ryhmäajatteluun ja vaihtoehdottomuuteen ovat keskeisiä
tekijöitä.
Viime aikoina julkiseen keskusteluun on ilmestynyt köyhdyttäviä käsitteitä,
kuten Nato-kiima, Venäjä-trolli, niin-sanotut-asiantuntijat ja
suomettumiskäsitteellä ampuminen tai siitä mielensäpahoittaminen. Huomio
kiinnittyy helposti henkilöön käyvään kommentointiin asiakeskustelun sijasta.
Samalla tutkimukselle ominainen moninaisuus ja yhteiskunnalle tärkeä
kriittisyys torjutaan reaktionomaisesti. Tutkija on helposti liian lähellä
tulta ja vaikenee. Tässä poikkeamme niistä läntisistä yhteiskunnista, joissa
tiedon avoimia markkinoita lähtökohtaisesti suojellaan päätöksentekoa
rikastuttavina.
SUOMEN VENÄJÄ-SUHDE on
pitkään keskittynyt matalan tason hiljaiseen vaikuttamiseen. Erityisenä
huomiona on ollut teknistaloudellinen yhteistyö ja kansalaisyhteiskunnan
tukeminen. Nämä suuntaukset ovat määritelleet myös tutkimuksellisia
painopisteitä. Katveeseen on jäänyt Venäjän turvallisuuspolitiikkaan liittyvä
tieto. Tämän päivän tapahtumien mahdollisuus kuulosti pitkään vähäpätöiseltä
tutkimuksen kohteelta. Nyt relevantit analyysit on koettu helposti turhaksi
pelolla spekuloinniksi.
Venäjä-analyyseissä on keskitytty ymmärtämisen korostamiseen. Tulkinnoissa
liikuttiin kohti oletettuja syvärakenteita. Seurauksena oli, että Suomen
erityissuhteelle Venäjään alettiin antaa osittain Suomen romantisoiva ja
Venäjää mystifioiva kuva. Suomi oli lääkäri ja Venäjä erityistaidoilla
parannettavissa tai ainakin käsiteltävissä oleva potilas.
Osittain tämä asenne vei analyysejä ekseptionalistiseen vääristymään:
Venäjä-ymmärrys alkoi peilaamaan Suomen omia käsityksiään itsestään muita
neutraalimpana ja tasapainoisempana toimijana. Tilannekuvaukset alkoivat
etääntyä realiteeteista. Merkkejä suurista geopoliittisista riskeistä ei
tunnistettu. Realistisempi analyysi ei välittynyt esimerkiksi taloudellisten
toimijoiden strategisiin päätöksiin.
MYÖHÄISEN HAVAHTUMISEMME juuret eivät kuitenkaan ole Venäjässä itsessään. Se on
tällä hetkellä, kuten useat turvallisuustutkijat olivat vuosia analysoineet,
paljolti suurvalta-asemaansa haikaileva ja rajusti varustautuva valtio.
Väärässä tilannekuvassa pysyttäytyminen juontuu paljolti romantisoivasta
Suomi-käsityksessä ja sitä tukevasta ryhmädynamiikasta.
Ongelmallisinta on, että uuden realistisen ulkopoliittisen linjan löytäminen
monien intressiryhmien välillä saattaa kestää pitkään. Tilanne vaatisi
ketteryyttä, mutta ryhmädynamiikka tukee jäykkyyttä ja tosiasioiden valikoivaa poliittisesti
hyväksyttävää havainnointia.
Venäjä on osa globaalia tilaa ja sen yhä monitahoisempaa
valtadynamiikkaa. Nämä globaalit rakenteet ja trendit eivät ole erityisen
mystisiä eikä analyysi vaadi vain kremlologiaa. Venäjä on lähtökohtaisesti
samojen suurten haasteiden edessä kuin muutkin valtiot. Toki erityistiedolla ja
laajemmalla syväymmärryksellä on tärkeät roolinsa, mutta ne tulisi nykyistä
enemmän suhteuttaa esimerkiksi geotaloudellisen dynamiikan tuntemukseen.
Suomen ulkopolitiikka on paineen alla. Linjoja haetaan monien intressiryhmien
kesken sekä kotimaassa että EU:n piirissä. Varsin ymmärrettävästi oikeana
pidetyn tiedon halutaan tukevan tätä herkkää tasapainon hakemista. Strategisten
vaihtoehtojen esille tuominen koetaan helposti sivusta huuteluna ja
lisäongelmien aiheuttamisena. Vaikka tämänkaltainen asiantuntijuus olisi
poliittisesti jouhevinta, sen varjoon ei saisi jäädä kriittisen näkökulmat.
Suomen ulkopolitiikkaa tulee arvioida tuloksellisuudella eikä menneisyyttä
kuvaavien tunnuslauseilla. Tämä tukisi sen tiiviimpää sitoutumista avoimen
yhteiskunnan turvaamiseen, jossa avoimilla tiedonmarkkinoilla on keskeinen
roolinsa.
Mika Aaltola
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja.