Irlantilaiset äänestivät perjantaina selvin numeroin Lissabonin sopimuksen puolesta. Tällä kertaa, toisin kuin viime vuoden kesäkuussa järjestetyssä ensimmäisessä kansanäänestyksessä, tulos oli juuri sellainen kuin valtaosa EU:n johtajista toivoikin. Toista mieltä saattavat olla Puolan ja Tšekin presidentit, jotka ovat päättäneet pitkittää ratifiointiprosessia mielellään niin kauan kuin mahdollista. Tosin Puolan presidentti Lech Kaczyński ehti jo lieventää kantaansa Irlannin tuloksen selvittyä.
Euroopan unionin saati Irlannin itsensä kannalta tulos ei ole merkityksetön. Sopimuksen saama huikea kannatus oli yllättävä sikäli, että vielä kaksi viikkoa sitten noin 25 prosenttia irlantilaisista ei ollut päättänyt kantaansa. Yleensä epävarmojen suuri määrä tarkoittaa sitä, että äänestyksestä tulee tiukka. Nyt 67,1 prosenttia äänesti sopimuksen ratifioinnin puolesta ja vain 33,9 prosenttia sitä vastaan; edellisellä kerralla vastustajia oli 53,4 prosenttia.
Itse sopimusteksti on nyt noin 90-prosenttisesti sama kuin se, jonka irlantilaiset runsas vuosi sitten hylkäsivät. Viime kesäkuun Eurooppa-neuvoston kokouksessa Irlanti onnistui kuitenkin neuvottelemaan itselleen tiettyjä oikeudellisia takeita, joista osa – esimerkiksi lupaus omasta komissaarista – hyödyttää Irlannin lisäksi kaikkia muitakin pieniä jäsenvaltioita.
Vaikka sopimusprosessi on periaatteessa vielä kesken, siitä voidaan jo tässä vaiheessa oppia jotakin. Oppi on tarpeen, jotta tulevaisuudessa vältyttäisiin puolitoista vuotta kestäviltä yleiseurooppalaisilta jännitysnäytelmiltä.
EU:n kannalta onnellisesta lopputuloksesta huolimatta olisi tärkeää selvittää, mikä sai Irlannissa sopimuksen vastustajat alun perin vakuuttumaan sen haitallisuudesta maan kansantaloudelle ja muille irlantilaisten tärkeinä pitämille asioille. Totuus lienee kuitenkin, että ei-puolen harjoittama propaganda ei nytkään ollut pelkästään harhaanjohtavaa vaan suorastaan virheellistä.
Alkuperäiselläkään Lissabonin sopimuksella ei olisi ollut minkäänlaista vaikutusta kaikkein arimpiin asiakysymyksiin. Se ei olisi vaarantanut Irlannin itsemääräämisoikeutta verotuksessa, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, sosiaalipolitiikassa, työntekijöiden oikeuksissa tai eettisissä kysymyksissä, kuten aborttilainsäädännössä, sillä Euroopan unionilla ei ole ylikansallista toimivaltaa millään mainituista osa-alueista.
Sopimukseen perin pohjin tutustuneita vain ei taida Irlannissa olla montaa: edes komissaari Charlie McCreevy ei omien sanojensa mukaan tullut sitä missään vaiheessa lukeneeksi.
Tuntuu vahvasti siltä, että koko Lissabon-kampanjointi ja se, kuinka kansalaiset sen vastaanottivat, perustui puhtaasti mielikuviin, joiden luomisessa kannattajapuoli onnistui tällä kertaa paremmin. Kotitalouksiin nyt jaetut esitteet näyttivät olleen kansalaisille selvästi ymmärrettävämpiä kuin viimeksi. Toisaalta talouskriisi sai äänestäjät pelkäämään taantuman mahdollisia seurauksia EU:n päätöspöytien ulkopuolelle jääville.
EU-äänestykset ovat niin Irlannissa kuin muuallakin usein omituinen sekoitus EU-kysymyksiä ja kansallisia kysymyksiä – oikeiden ja väärien mielikuvien välillä haparoimista. Oikeastaan äänestykset ovat luonteeltaan selvästi sisäpoliittisia, ja niissä äänestetään valitettavan usein istuvan hallituksen suosiosta.
Irlannin hallitus käytti kyllä-kampanjaansa nyt huomattavasti enemmän varoja kuin kesällä 2008, mutta hallituksen oma kannatus ei ole korkealla. Pelkona oli, että irlantilaiset osoittaisivat laajemminkin mieltään pääministeri Brian Cowenin ja hänen hallituksensa toimiin talouskriisin hallitsemiseksi.
Saarivaltion käytös Lissabonin sopimuksen suhteen osoittaa kuitenkin, että hankalaksi heittäytymällä voi EU:ssa päästä pitkälle. Riittävän kauan kiukutteleva lapsikin saa usein tahtonsa läpi jopa ilman kompromisseja tai erillisiä neuvotteluja vain siksi, että hänet pidettäisiin hiljaa ja tyytyväisenä.
Kiukuttelukykyään Irlanti on esitellyt Eurooppa-neuvoston kokouksissa ja hallitustenvälisissä konferensseissa ennenkin. Siitä kertovat esimerkiksi Amsterdamin ja Nizzan sopimuksiin liitetyt erillislausekkeet, joiden mukaan Irlannilla on niin halutessaan oikeus jättäytyä ulkopuolelle muun muassa oikeus- ja sisäasioita koskevasta päätöksenteosta.
Äänestystuloksellaan irlantilaiset varmistivat omalta osaltaan Euroopan unionin rakennemuutoksen. Sen seurauksena päätöksenteko tulevaisuudessa jopa yli 30 jäsenvaltion välillä yksinkertaistuu, tehostuu ja helpottuu. Lisäksi Euroopan unionista tulee nyt oikeushenkilö, eikä Lissabonin sopimuksessa säädettyjen uusien huippuvirkojen täyttämisessä, presidentin ja ulkoministerin nimittämisessä, ole tarkoitus aikailla.
Sekä Euroopan parlamentin että kansallisten parlamenttien oikeus osallistua EU:n päätöksentekoon vahvistuu Lissabonin sopimuksen myötä, joten paljon puhutun demokratiavajeen pitäisi pienentyä. Lisäksi määräenemmistöön nojaavaa päätöksentekoa laajennetaan uusille sektoreille, eikä laajentumisprosessia Islannin, Kroatian, Makedonian ja Turkin kanssa tarvitse pysäyttää.
Kunhan Tšekin ja Puolan vastarinta saadaan vielä murrettua, Euroopan unioni voi suunnata katseensa eteenpäin – tulevaisuuteen, jossa siintävät institutionaalista näpertelyä huomattavasti merkittävämmät asiakokonaisuudet, kuten Kööpenhaminan ilmastokonferenssi, yhteistyö muiden suurvaltojen kanssa, ympäristö-, energia- ja turvallisuuspoliittiset kysymykset sekä ennen kaikkea finanssikriisin mahdollisimman nopea ratkaiseminen.