Kirkonmiehestä vesipetoon

Aaretti Siitonen – intervju

Suomalaisilla ei luulisi olevan valittamista. On urheilijaa, kirkonmiestä, kohutoimittajaa ja viikkolehtien sivuilta tutuksi tulleista kasvoja, joiden urakehitystä suomalaisäänestäjät voivat edistää europarlamentin vaaleissa 7. kesäkuuta.


Suomen henkilökeskeinen, yhden vaalipiirin vaalijärjestelmä pitää huolen siitä, että ehdokaslistoilta pitää löytyä nimiä, jotka tunnetaan koko maassa.


Kuva ei kuitenkaan sama kaikissa Euroopan maissa. Ei tarvitse kuin ylittää Itämeri lännen suuntaan. Ruotsissa puolueet ratkaisevat käytännössä sen, kenellä on realistisia mahdollisuuksia päästä Brysselin lihapatojen ääreen. Sama tilanne on useimmissa muissakin maissa. Saksan ehdokaslistojen kärkisijoilta ei löydy nimiä, jotka Suomessa miellettäisiin julkkiksiksi. Näin sanoo Aaretti Siitonen, joka seuraa europarlamenttivaaleja Ulkopoliittisen instituutin tutkijana.


Siitonen lisää kuitenkin, että Saksan ehdokkaiden joukossa on poliitikkoja, jotka ovat saaneet nimeä Eurooppa-poliitikkoina ja jotka eivät ole Brysselissä pelkästään jäähdyttelemässä ja keräämässä itselleen muhkeita etuisuuksia.


Siitonen poimii esimerkiksi Cem Özdemirin, turkkilaistaustaisen poliitikon, joka ura oli vähällä tyrehtyä lentoyhtiön bonuspisteistä syntyneeseen skandaaliin. Özdemir siirtyi EU-parlamenttiin, teki siellä vakuuttavaa jälkeä, valittiin Saksan vihreiden puheenjohtajaksi ja on nyt mahdollinen nimi Saksan varaliittokansleriksi syyskyisten liittopäivävaalien jälkeen.


Samaa yrittää Rachida Dati, Ranskan oikeusministeri, joka vaihtaa Eurooppa-politiikkaan. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy kyllästyi Datin skandaaliherkkyyteen – milloin kohistiin hänen ylellisestä vaatemaustaan, milloin viiden päivän äitiyslomastaan – ja neuvoi siirtymään vähäksi aikaa syrjään päivänpolitiikan valonheitinten alta.


Vaikka enemmistö hyvillä ehdokassijoilla olevista on veteraanipoliitikkoja, ei europarlamentti ole pelkästään “norsujen hautausmaa”. Joukossa on myös runsaasti nuoria, nousevia tähtiä, jotka eivät ole vielä ansainneet kannuksiaan valtakunnan politiikassa.


Ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) on ensimmäinen esimerkki suomalaisesta poliitikosta, joka on käyttänyt europarlamenttia ponnahduslautana.


Ehdokkaan menneisyyden perusteella ei voida suoraan päätellä sitä, miten hyvin tämä pärjää Brysselin muurahaispesässä.


“Ei voi sanoa, etteikö entisestä urheilijasta voisi tulla hyvää poliitikkoa Brysseliin. Eikä se, että on ollut jonkun kauden Suomen eduskunnassa takaa sitä, että hänestä tulisi vaikuttava europarlamentaarikko”, huomauttaa Mari K. Niemi, joka toimii tutkijana eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella.


“Suomalaisilla kansanedustajilla on aika vähän kansainvälistä kokemusta.”, Niemi lisää.


Europarlamentissa työskentelyssä etua on Niemen mukaan ainakin kyvystä verkostoitua ja omaksua uutta, luoda virkamiehiin suhteita ja löytää tietoa.


Europarlamentin imago ei ole kummoinen, vaikka sitä pidetäänkin EU:n instituutioista läheisimpänä. Mari K. Niemi arvelee, että osasyy tähän on parlamentin maine sivuun siirtyvien poliitikkojen jäähdyttelypaikkana.


“Mutta jos haluaa tähdätä korkean profiilin tehtäviin, työskentely europarlamentissa antaa aivan loistavaa kansainvälistä kokemusta”, Niemi muistuttaa.


Suomalaiset ykkösketjun poliitikot ovat tästä huolimatta haluttomia astumaan eurooppalaiselle areenalle. Varsin yleinen pelko näyttää olevan, että “sinne unohtuu”.


Aaretti Siitonen huomauttaa, ettei europarlamentti ole missään päin Eurooppaa median kannalta kovin kiinnostava.


“Se on luonteeltaan vaikeammin lähestyttävä kuin kansallinen politiikka tai ministerineuvosto, jossa mielipiteet samaistuvat kansallisuuteen. Myös hallitus-oppositio-asetelman puuttuminen tekee liittoumista tapauskohtaisempia – ei synny helposti pureskeltavaa materiaalia”, Siitonen ruotii.


Timo Soinin sisäisen painin voi ymmärtää tältä kannalta. Hänellä ei ole juuri kohtalontovereita muissa Euroopan maissa eli puoluejohtajia jotka uhrautuisivat lähtemällä ehdolle.


Nykyisessä parlamentissa sentään on Jean-Marie Le Pen, Ranskan oikea laidan kellokas, joka on europarlamentin jäsen mutta myös Kansallisen rintaman puheenjohtaja. Soini ja Le Pen päätyvät luultavasti vielä samaan parlamenttiryhmäänkin.


Soinin ja Le Penin lisäksi EU-vastaisia voimia nousee Brysselin koneeseen pitkin vanhaa mannerta.


Eräs tällainen on hollantilainen Geert Wilders, jonka tähti myös kotimaan politiikassa on voimakkaassa nosteessa. Hän ajaa EU:n muuttamista pelkäksi vapaakauppa-alueeksi, Romanian ja Bulgarian jäsenyyden peruuttamista ja Turkin pyyhkimistä pois jäsenkandidaattien listalta.


Runsaasti on esillä ollut myös irlantilainen miljonääri Declan Ganley, joka yrittää tehdä perustamastaan Libertas-liikkeestä koko Euroopan laajuista. Sen ykkösteema on EU:n uuden perussopimuksen, niin sanotun Lissabonin sopimuksen vastustus.


Vanhan MEP-kaartin tunnetuin on varmaankin Daniel Cohn-Bendit, Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoiden “Puna-Dany”. Hän on ollut milloin Ranskan, milloin Saksan vihreiden edustajana europarlamentissa.


Puna-Dany saattaa kesäkuun vaalien jälkeen saada edustajatoverikseen romanialaisen Elena Basescun. 28-vuotias tähtönen on presidentti Traian Basescun tytär. Romanialaiset kutsuvat häntä “Barbieksi”. Hänen sanotaan olevan kuuluisa “ainoastaan siksi että on kuuluisa”.