Helsingin Sanomat
Raimo Väyrynen
Professori Henrik Meinander on ansioitunut Suomen historiaa ja ulkopolitiikkaa käsitelleiden yleiskatsausten laatijana. Hänelle ominainen tyylilaji on synteesi.
Uusi Kekkografia ei ole yhtenäinen teos, vaan se koostuu aikaisemmin julkaistuista artikkeleista, kirja-arvioista ja esitelmistä, joiden yhteisenä nimittäjänä on lähinnä sisä- ja ulkopolitiikan vuorovaikutus itsenäisen Suomen historiassa.
Meinander sanoo itse keksineensä ”kekkografian” käsitteen, mutta tätä otsaketta kantavasta luvusta käy selville vain se, että kyseessä on Urho Kekkosen politiikkaa koskevien tutkijoiden diskurssi, jossa jokainen osanottaja luo hänestä oman ”grafiansa”.
Kirjan monipuolisuutta – joku voisi sanoa hajanaisuutta – osoittaa se, että yksi luku on omistettu suomalaisen urheilu- ja liikuntapolitiikan historialle. Voi myös kysyä, onko vanhojen kirja-arvioiden siirtäminen kansien väliin aina perusteltua.
Lukemista helpottaa, että Meinander kirjoittaa johdonmukaisesti ja selkeästi.
Erillään julkaistujen tekstien kokoaminen sisältää aina riskin sisällön ja laadun epätasaisuudesta. Tämä riski toteutuu myös Meinanderin kokoelmassa.
Toki yksittäisissä luvuissa on myös yhdistäviä poliittisia lankoja, kuten Suomessa tapahtuneen kehityksen tulkitseminen kansainvälisen kehityksen taustaa vasten – tosin useimmissa tapauksissa enemmän viitteenomaisesti kuin eksplisiittisesti.
Meinander tarkastelee perusteellisesti Nordiska Föreningsbankenin Tampereen filiaalin johtajan Nils Idmanin poikkeuksellisen laajaa petos- ja väärennysvyyhteä 1900-luvun taitteessa, mistä hän sai lopulta 15 vuoden kuritushuonetuomion. Kyseessä oli ainakin siihen saakka suurin talousrikos Suomessa.
Tapahtumaketjulla on selviä yhtymäkohtia 1990-luvun alun pankkikriisiimme: holtiton lainananto heikon maksukyvyn omanneille ystäville, pankin sisäisen valvonnan heikkous sekä suoranaiset rikokset. Tapahtumaketjussa saattoi olla mukana myös enemmän kielipolitiikkaa kuin mitä Meinander on valmis myöntämään.
Yhtäältä Föreningsbankenin ruotsinkielinen ylin johto katsoi sormiensa läpi kieliveljensä lainvastaisia finanssioperaatioita ja toisaalta oikeudenkäynnin suomenkielisellä syyttäjällä näyttää olleen kovat piipussa osaksi kielipoliittisista syistä.
Kirjoittaja käsittelee myös K.A. Fagerholmin asemaa Suomen politiikassa ”kolmannen linjan miehenä”. Teksti ei tuo esiin juuri uutta hänen toiminnastaan, mutta nostaa kyllä esiin eräitä mielenkiintoisia jännitteitä.
Fagerholm rakensi jo 1920-luvulla läheiset suhteet pohjoismaisiin, erityisesti ruotsalaisiin ammattiyhdistysmiehiin ja poliitikkoihin. Hän toimi kahteen otteeseen pääministerinä, mutta yleensä Sdp:n sisäiset riidat pakottivat hänet tasapainoilemaan eri ryhmien välillä, mikä taas johti syytteisiin opportunismista.
Vaikuttaa siltä, että Fagerholmilla oli luottamuksellisemmat suhteet esimerkiksi Tage Erlanderiin kuin useimpiin suomalaisiin puoluetovereihinsa. Meinander antaa ymmärtää, että Fagerholm itse asiassa edusti ruotsalaisia sosialidemokraatteja suomalaisessa politiikassa ja sai heiltä käyttövoimaa sosiaalipoliittisessa uudistustyössä.
Fagerholmin pohjoismaiset yhteydet palvelivat epäilemättä suomalaista sosialidemokratiaa hyvin, mutta samalla saattoivat hänet epäilyksenalaiseksi Moskovan silmissä.
Tämä heijastuu niissä syvissä ulkopoliittisissa vaikeuksissa, joita hänen molemmat hallituksensa (vuosina 1948-50 ja 1958-59) joutuivat kokemaan idänsuhteissaan.
Yhtenä merkittävänä erona näiden kahden hallituksen välillä oli se, että edellistä presidentti Paasikivi tuki, kun taas yöpakkashallituksen osalta ei presidentti Kekkosen osalta voi sanoa samaa.
Fagerholm julkaisi aikanaan sangen ympäripyöreät muistelmansa otsikolla Puhemiehen ääni. Lisäksi ainakin Heikki Koski ja Lasse Lehtinen ovat kirjoittaneet hänestä omat kirjansa ja Hannu Soikkanen tarkastellut häntä Sdp:n historiassaan.