Charly Salonius-Pasternak
Suomi – USA
On kulunut kuusikymmentä vuotta siitä kun Pohjois-Atlantin sopimus allekirjoitettiin. Sopimus käytännössä johti Pohjois-Atlantin puolustusliiton, Naton, syntymiseen. On odotettavissa, että vuosittaiseen suureen Nato huippukokoukseen sisältyy tänä vuonna myös aimo annos historian siipien havinaa. Symbolisesti huhtikuun huippukokousta isännöivät yhdessä Ranska ja Saksa. Kokouksessa ei kuitenkaan vain juhlisteta Naton kuusikymmentävuotista taivalta, vaan asialistalla on monia tärkeitä aiheita. Näistä päällimmäisenä ovat Afganistanin operaation tulevaisuus, organisaation laajentuminen, suhde Venäjään, ohjuspuolustusjärjestelmä, Naton ja Georgian sekä Ukrainan välisen suhteen kehittyminen ja tärkeimpänä, uuden strategisen vision luominen. Strasbourgissa (Ranska) ja Kehlissä (Saksa) pidettyjen kokousten päätökset ja julkilausumat tulevat vaikuttamaan kumppanuusmaihin, Suomi mukaan lukien.
Tietenkin, jo alkuperäisen Pohjois-Atlantin sopimuksen allekirjoittaminen vaikutti Suomeen, sekä tietenkin Pohjoismaihin ja Eurooppaan yleisemmällä tasolla. Yhdysvallat ei ennen vuotta 1949 ollut koskaan sitonut itseään rauhanajan liittoumiin, mutta pääosin länsieurooppalaisten valtioiden painostuksesta hyväksyi silloin melko löyhän poliittis-taloudellisen liiton. Läpi kylmän sodan Naton päätarkoitus oli kaikille jäsenille selvä; yhteisen puolustuksen, käytännössä Varsovan liiton hyökkäyksen torjumiseen kykenevän sotilasorganisaation kehittäminen ja ylläpitäminen. Tietenkin jäsenillä oli erimielisyyksiä, niin ulko- kuin puolustuspolitiikan suhteen, mutta organisaation perusluonteesta ja tärkeimmistä tehtävistä oltiin yhtä mieltä. Poliittisten siteiden ja päivittäisen yhteistyön kautta Natosta kasvoi kylmän sodan aikana yksi transatlanttisen suhteen tukipilareista. Toisin kuin pohjoismaisten jäsenten, Norjan ja Tanskan, Suomen oli itse rakennettava ja ylläpidettävä omat poliittiset (ja sotilaalliset) suhteet Yhdysvaltoihin, jossa ymmärrettiin hyvin syyt miksi julkisempaa yhteistyötä piti karttaa.
Kylmän sodan loppuessa, Varsovan liiton murentuessa ja Neuvostoliiton hajotessa moni kyseenalaisti Naton olemassaolon logiikan. Puolustusliitto ei yksinkertaisesti tuntunut relevantilta, se oli kylmän sodan jäänne ja muiden sen ajan reliikkien kanssa olisi monen mielestä pitänyt kuopata. Historiaa tuntevien keskuudessa muistutettiin myös siitä, että historia ei tuntenut toista tapausta missä sotilasliittouma olisi säilynyt koossa päävastustajan kadottua.
Jäsenet ja kumppanit
Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Nato on kuitenkin voimissaan, ainakin jos huomioi eri maiden hinkua liittyä organisaatioon viimeisen vuosikymmenen aikana. Kirjoitettaessa virallisia jäseniä on 26, mutta Kroatia ja Albania istuvat todennäköisimmin jäsenpöydässä kun huippukokous alkaa. Laajentumisen lisäksi Nato on myös luonut kumppanuusvaltioiden verkoston. Rauhankumppanuus-ohjelmaan kuuluvia maita on Suomen lisäksi 23. Natolla on myös viralliset yhteistyösuhteet monen eri maahan, mukaan lukien Japani, Australia, Etelä-Korea ja Uusi Seelanti.
Laajentumisen ja yhteistyöverkostojen lisäksi suurin muutos kylmän sodan loppumisen jälkeen on ollut se, että Nato on omaksunut uusia rooleja ja tehtäviä, joista näkyvin lienee rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioihin osallistuminen. Näistä haastavin on YK:n mandaatilla Afganistanissa toimiva International Security Assistance Force (ISAF), jonka haastavuus on tuonut pinnalle jo joitakin vuosia kyteneet jäsentenväliset erimielisyydet siitä, mitä tehtäviä Naton pitäisi yhteisen puolustuksen lisäksi omaksua.
Afganistan?
Keskustelu Afganistanin operaation tulevaisuudesta on yksi huippukokouksen tärkeimmistä ja haastavimmista. Yhdysvallat tulee lisäämään panostusta operaatioon presidentti Barack Obaman hallinnon alussa, ja odotus on, että muutkin jäsenmaat tekisivät samoin. Jäsenmaiden poliittiset johtajat ovat lähes yhteen ääneen todenneet, että Afganistania ei voida jättää oman onnensa nojaan. Demokraattisesti valittuina heidän pitää kuitenkin kuunnella äänestäjiä, joka tarkoittaa, että eurooppalaisten jäsenvaltioiden merkittävä panostusten lisääminen tulee olemaan vaikeata. Jos kuitenkin jäsenmaat pääsevät yhteisymmärrykseen merkittävästä panostuksen lisäämisestä, tulee tämä myös lisäämään paineita kaikkien operaatioon osallistuvien maiden suhteen. Tällöin myös Suomen on varauduttava lisäpanostuksiin.
Perustavanlaatuisin syy, miksi yhteisymmärryksen löytäminen Afganistanin suhteen on niin vaikeata on, että jäsenmaiden näkemykset siitä mitä Naton pitäisi tehdä, ovat hiljakseen eriytyneet toisistaan. Tietyt maat painottavat yhteistä puolustusta tulevaisuudessakin organisaation tärkeimpänä tehtävänä, toiset taas näkevät kriisinhallinnan ja siihen liittyvän toiminnan Naton kehityksen perustana. Asiakirja, joka tasapainoilisi näiden eri näkemysten välillä ja käytännössä selkokielellä julistaisi Naton roolin ja tarkoituksen tämän vuosisadan alussa, olisi siis tervetullut. Odotukset ovatkin korkealla, että uusi strateginen konsepti näkisi päivänvalon huippukokouksessa.
Yhteinen konsepti?
Viimeinen strateginen konsepti (Strategic Concept) on vuodelta 1999, ja vaikka sen vanhentuneita kohtia osittain paikattiin vuoden 2006 Comprehensive Political Guidance-asiakirjalla, on aika ajanut voimassa olevan konseptin ohi. Kylmän sodan aikana konseptia muutettiin kahdesti; 1952 kun Naton sotilaallinen organisaatio käytännössä syntyi ja 1967 kun eurooppalaiset pienmaat ajoivat detente-yhteistyön osaksi Naton toimintaa. Naton toiminta-ajatusta laajennettiin kylmän sodan loppuessa vuonna 1991. Tätä seurasi Kosovon sodan aikana nykyisinkin voimassa oleva asiakirja, jonka seuraajasta on tosin jo puhuttu pari vuotta. Tilanteen hankaluutta kuvasta se, että jäsenistön kesken ei ole yksimielisyyttä (kaikkien päätöksien perusta Natossa) edes siitä, tarvitaanko uutta strategista konseptia. Voi olla, että jäsenet hyvinkin tiedostavat uuden toiminta-ajatuksen tarpeen, mutta samalla myös tietävät että yhteisymmärryksen saavuttaminen kahdenkymmenenkahdeksan maan välillä on erittäin vaikeata, jolloin on tilapäisesti helpompi toimia vanhojen sopimusten puitteissa.
Afganistanin ja uuden strategisen konseptin tuottamisen lisäksi kokouksen asialistan kiperimmät kysymykset liittyvät yhteistyöhön Venäjän kanssa, ohjuspuolustusjärjestelmään sekä Naton sekä Georgian ja Ukrainan välisten suhteiden kehitykseen. Sota Georgiassa elokuussa 2008 aiheutti Naton ja Venäjän välisen yhteistyön jäätymisen, mutta suhdetta on vähitellen epävirallisesti lämmitelty.
Ohjuspuolustusjärjestelmistä keskusteltaessa on hyvä tietää että niitä on (ainakin) kaksi: Yhdysvaltojen oma ja Naton. Paljon kohua ja kiristyneitä suhteita Venäjään aiheuttanut Puolaan ja Tshekkeihin suunniteltu järjestelmä on Yhdysvaltojen oma, vaikka sen on myös tarkoitus suojella eurooppalaisia liittolaisia. Natolla on myös kehitteillä oma ohjuspuolustusjärjestelmä, mutta käytännössä se on vasta esisuunnittelu asteella. Vaikka sitä ei ole virallisesti ilmoitettu, on todennäköistä, että presidentti Obama ainakin hidastaa amerikkalaisen järjestelmän toteutusta, sekä taloudellisista että poliittisista syistä.
Georgian ja Ukrainan suhteet Natoon ovat myös esillä Strasbourgissa ja Kehlissä. Sota Georgiassa viime elokuussa varmisti sen, että ilman yllättäviä tapahtumia Georgiasta ei tule jäsentä lähivuosina. Myös Ukrainan jäsenyys on lipumassa kauemmas tulevaisuuteen. Venäjä pitää tätä kehityskaarta toivottavana, mutta myös osa Naton jäsenmaista on tyytyväisiä siitä, että kyseisten maiden jäsenyyspyrkimykset ovat jäissä.
Juhlakokouksen toivottu anti
Naton 60-vuotisjuhlakokous on Yhdysvaltojen presidenttinä Barack Obaman ensimmäinen suuri turvallisuuspoliittinen kokous. Odotukset ovat korkeita, että hänen läsnäolonsa edesauttaisi yhteisymmärryksen luomisessa kokouksen tärkeimpien aiheiden kannalta. Obamalle on myös tärkeätä vankistaa transatlanttista suhdetta. Strasbourgissa ja Kehlissä kaikki odottavatkin osoituksia siitä, että Yhdysvallat näkee Euroopan todellisena kumppanina. Todellinen kumppanuus kuitenkin vaati myös sitä, että Eurooppa on aktiivisesti ja kokonaisvaltaisesti mukana Naton uuden strategisen vision luomisessa ja toteutuksessa. Tästä näkökulmasta kannattaakin valmistautua siihen, että Ranska ilmoittaa Strasbourgissa itsensä jälleen täysimääräisesti mukanaolevaksi Naton jäseneksi. Tästä hyötyisivät niin transatlanttinen suhde, kuin Nato, ja parantuneen EU-Nato suhteen myötä myös Suomi.