Putinin Venäjä ei enää kaipaa itselleen ystäviä
Helsingin Sanomat

Utrikespolitiska institutets programdirektör Arkady Moshes konstaterade i sin artikel i Helsingin Sanomat 1.3., att Rysslands förhållning till både Förenta staterna och EU har under Vladimir Putins presidenttid blivit allt mera negativ.

 

 

Venäjän suhtautuminen niin Yhdysvaltoihin kuin EU:hunkin on muuttunut Vladimir Putinin uudella presidenttikaudella yhä kielteisemmäksi.

 

Vladimir Putinin ensimmäinen vuosi Venäjän uudelleen valittuna presidenttinä on muuttanut merkittävästi maan ulkopolitiikan tyyliä ja sisältöä. Uusi linja poikkeaa lähes täysin Putinin ensimmäisen kauden ja Dmitri Medvedevin kauden alusta.

Vuosituhannen alkupuolella Venäjä haki uutta yhteisymmärrystä Yhdysvaltojen kanssa. Hurmaustaktiikka oli niin tehokas, että tuolloinen presidentti George W. Bush luuli löytäneensä “tien Putinin sieluun”. Luulo osoittautui virheeksi.

Nykyisin Kreml ei osoita pienintäkään kiinnostusta niin sanottuun reset-politiikkaan eli suhteiden parantamiseen, johon Yhdysvaltojen nykyisen presidentin Barack Obaman hallinto on panostanut valtavasti.

Putin ilmoitti pian toukokuisten virkaanastujaistensa jälkeen, että hän kieltäytyy osallistumasta G8-maiden huippukokoukseen Camp Davidissa. Ensimmäisen presidenttivuoden lopulla Kreml kielsi yhdysvaltalaisilta venäläisorpojen adoptoinnin, koska Yhdysvaltojen kongressi on hyväksynyt niin sanotun Magnitski-lain ja pyrkinyt kieltämään ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneiden venäläisten pääsyn maahan.

Venäjän virallisissa puheenvuoroissa kuuluu yhä enemmän amerikkalaisvastaisuus. Viranomaiset pitävät Venäjän sisäistä protestiliikettä länsimaiden salaliittona, jota rahoittavat pääosin amerikkalaiset.

Euroopan asema on vain hiukan parempi kuin Yhdysvaltojen. Euroopan unionin ja Venäjän kesäkuussa 2008 aloittamien puitesopimusneuvottelujen herättämä toiveikkuus on kadonnut.

Hyllyllä on jopa Venäjän voimakkaasti ajama Euroopan turvallisuutta säätelevä perussopimus, jolla Venäjä halusi muun muassa kohentaa imagoaan Georgian sodan jälkeen.

EU:n kauppasuhteet Venäjän kanssa ovat vakaat, mutta siihen hyvät uutiset loppuvatkin. Kreml on ajautunut avoimeen riitaan EU:n komission kanssa, koska komissio haluaisi soveltaa Venäjän kaasunvientiin monopolinvastaisia lakeja. Venäjän tulkinta velvoitteistaan Maailman kauppajärjestön WTO:n jäsenenä taas eroaa selvästi EU:n käsityksestä.

Ulkopoliittisia keskusteluja hallitsevat eriävät näkemykset Syyrian tilanteesta. Lisäjännitettä aiheuttaa Venäjän valtaeliitin pelko, että EU aikoo jonain päivänä puuttua käytännössä Venäjän ihmisoikeustilanteeseen ja poliittisiin vapauksiin.

Ei siis ole yllätys, että “epäystävällisen” Euroopan sijasta Moskovassa puhutaan yhä enemmän tarpeesta kääntää katse Aasiaan. Olisiko Venäjällä kykyä lähteä sinne omillaan luomaan verkostoja?

Toistaiseksi ei vaikuta siltä. Viime syyskuussa Vladivostokissa pidetty Apec-maiden huippukokous arvatenkin vaurastutti valmisteluihin osallistuneita yrityksiä muttei juuri muuttanut perusasioita. Venäjällä ei ole Apec-alueella sen enempää sotilaallista kuin kaupallistakaan valtaa.

Venäjän ja Kiinan suhde perustuu lukuisiin yhteisiin intresseihin, mutta Venäjä ei taatusti halua jäädä paremmin menestyvän naapurinsa varjoon. Venäjä tarvitsisikin taas kumppanuutta länsimaiden – ennen kaikkea Yhdysvaltojen ja Japanin – kanssa, mutta nykytilanteessa sitä ei ole.

Entisen Neuvostoliiton alueella Kreml pyrkii ilmeisesti tekemään Venäjä-keskeisestä geopoliittisesta yhdentymisestä totta. Se vaatisi Ukrainan ottamista mukaan Venäjän, Valko-Venäjän ja Kazakstanin tulliliittoon.

Ajatus ei ehkä ole uusi, mutta halu päästä tavoitteeseen keinolla millä hyvänsä on. Venäjä lupaa Ukrainalle valtavia energia- ja muita tukia, mutta se ei kaihda keinoja heikentääkseen tulevan kumppanimaansa taloudellista suvereniteettia.

Vielä on auki, voiko tällainen politiikka palvella Venäjän omia etuja tai ylipäänsä onnistua. Varmaa on, että kahdenväliset konfliktit lisääntyvät.

Strateginen eristäytyminen ei kuitenkaan tunnu kiusaavan Venäjää. Liittoumien ja kumppanuuksien sijasta maa on tottunut etsimään vaikutusvaltaa, jonka se uskoo pystyvänsä säilyttämään yhtä aikaa entisenä supervaltana ja nousevana markkina-alueena.

Ongelma on siinä, että kyvystä tehdä yhteistyötä ja solmia ystävyyssuhteita on tullut 2000-luvulla yksi menestyksen edellytyksistä. Venäjän käsitys erkanee väkisinkin todellisuudesta. Sooloilu ajaa maata eristyksiin – tai jopa maailmanpolitiikan sivustaseuraajaksi.