Mikä Kööpenhaminassa meni pieleen?
Vihreä Lanka
Hanna Eriksson

Kööpenhaminan kokouksessa ei saatu aikaan ilmastosopimusta eikä pystytty sopimaan päästöleikkausluvuista.

Harva uskoo enää, että laillisesti sitova ilmastosopimus saadaan aikaan myöskään tämän vuoden lopussa Meksikossa pidettävässä ilmastokokouksessa.

”Sen väännön jälkeen, mikä Kööpenhaminassa käytiin laillisesti sitovan ilmastosopimuksen teosta, en pidä realistisena, että sopimus saadaan tänä vuonna tehtyä”, ympäristöministeri Paula Lehtomäki sanoo.

YK:n ilmastoneuvottelut ajautuivat täydelliseen takalukkoon Kööpenhaminassa. Koska ilmastosopimuksen osapuolikokouksessa päätökset pitää tehdä yksimielisesti, muutama maa, tällä kertaa muun muassa Sudan ja Venezuela, pystyivät estämään ilmastosopimuksen syntymisen.

Miten neuvotteluissa sitten päästään eteenpäin?

”Täytyy etsiä myös muita ratkaisuja”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin tutkija Antto Vihma.

Yksi mahdollisuus on, että ilmastoneuvottelut siirtyvät uusille areenoille, kuten G20-maiden tai johtavien talouksien kokoukseen.

”Niissä pikkumaat eivät pysty hyppimään silmille. Areenan vaihtaminen tuskin kuitenkaan ratkaisee ongelmaa. Ilmasto täytyy vain pitää kaikkien isojen kokousten agendalla”, Vihma sanoo.

Neuvotteluiden takalukkoa voidaan koettaa avata myös pienillä edistysaskelilla.

Kööpenhaminassa tehdyn sitoumuksen, Copenhagen Accordin, mukaan maat ilmoittavat tammikuun loppuun mennessä, paljonko ne ovat valmiita leikkaamaan päästöjään vuoteen 2020 mennessä.

Luvut ovat luultavasti samat kuin ennen Kööpenhaminaa ilmoitetut. Kansainvälisten asiain neuvos Jukka Uosukainen pitää lukuja tärkeämpänä sitä, että nyt toimitaan tehdyn sitoumuksen mukaan.

”Kööpenhaminan sitoumusta ei saa vesittää. Se ei ole kenellekään täysin mieleinen, mutta kompromissia ei saa repiä auki”, Uosukainen varoittaa.

Uosukaisen mukaan tärkeää on myös rakentaa kansainvälistä luottamusta. Rahaa kehitysmaiden ilmastotoimiin pitää saada kerättyä jo tänä vuonna.

”Teollisuusmaiden pitää olla nyt tosissaan. Jos epäluulo kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välillä hälvenee ja rahaa kehitysmaiden ilmastotoimiin saadaan jaettua, viimeistään viiden vuoden päästä kaikki ovat valmiimpia tekemään kovempia sitoumuksia.”