Kansainvälinen finanssikriisi säteilee kaikille talouden ja useille politiikan aloille. Myllerryksen kohteeksi ovat joutuneet myös kansainväliset valuuttamarkkinat. Syvät ja kasvavat kauppataseen ja kansallisten budjettien vajeet ovat vaikuttaneet myös valuuttakursseihin. Matkustaessani viime viikolla Japanissa ja Etelä-Koreassa kuulin edellisessä jatkuvaa sadattelua jenin korkeasta kurssista ja jälkimmäisessä vaimeampaa pohdintaa, mitä wonin arvon lasku merkitsee.
Ottaen huomioon Yhdysvaltojen talouden vakavan tilan dollari on selvinnyt kriisistä miltei kuivin jaloin. Keskeisenä syynä tähän on ollut dollarin vahva asema kansainvälisenä valuuttana, minkä hädän hetkellä katsotaan tarjoavan parhaan suojan taloudellista epävarmuutta vastaan. Toisena syynä on se, että Japani ja Kiina ostavat jatkuvasti Yhdysvaltojen liittovaltion velkakirjoja (Treasury bonds, T-bonds) ja täten pönkittävät dollarin arvoa.
Kiinassa käydään vilkasta keskustelua siitä, ottavatko maan valtiolliset sijoittajat liian suuren riskin käyttäessään huomattavan osan noin 2000 mrd dollarin valuuttavarannosta amerikkalaisten arvopapereiden hankintaan. Kysymys on erittäin aiheellinen, mutta tosiasiassa Kiinalla ei ole vaihtoehtoja. Jos Peking vetää dollarisijoituksensa pois tai supistaa niitä huomattavasti, niin dollari romahtaa ja kiinalaiset ovat ensimmäisten kärsijöiden joukossa. Kiinalaisten oma etu edellyttää dollarin pönkittämistä.
Siksi Kiinan täytyy jatkaa juanien pumppaamnista Yhdysvaltojen talouden vajeiden paikkaamiseksi, joka ei puolestaan onnistuisi ilman aasialaista panosta. Kyseessä on syvä molemminpuolinen riippuvuussuhde, josta ei kumpikaan ei voi hevillä irtaantua. Tilannetta kuvaa hyvin se, että kun Kiinan vähensi kesällä 2008 T-bondien ostoja, presidentti George W. Bush soitti kiinalaiselle kollegalleen Hu Jintaolle ja pyysi lisäämään ostoja ja – katso – näin tapahtuikin.
Euro on selvinnyt valuuttamarkkinoiden myllerryksessä hyvin, eikä euroalueella ole riskiä hajota, vaikka sellaisiakin ennusteita on näkynyt. Euroalueen purkaminen olisi jo teknisesti siksi vaikea ja aikaa vaativa tehtävä, ettei siihen hevillä ryhdytä. Kun muistamme 1990-luvun alun eurooppalaisten valuuttamarkkinoiden myllerryksen, niin nykyisessä kriisissä yhteisvaluutta on ilman muuta suojannut ennen kaikkea pienempiä maita. Islannin pyrkimys eurovaluuttaan ja sen edellyttämään EU-jäsenyyteen on hyvä esimerkki vakauden tuomista eduista.
Eurolla saavutettu vakaus ei ole kuitenkaan tullut ilmaiseksi. Sen ulkopuolella olevien maiden valuutan heikentyminen on lisännyt vientimarkkinoilla niiden kilpailukykyä. Suomessa tämä on pantu merkille Ruotsin kruunun heikkenemisen vuoksi ja sen on katsottu antaneen kilpailuetua erityisesti puunjalostusteollisuudessa. StoraEnso on tunnetusti ilmoittanut siirtävänsä sahaustoimintaansa Ruotsiin halvan kruunun tuoman edun vuoksi. Toisaalta kruunun heikkenemisen tuoman kilpailuedun katsotaan olevan tilapäistä.
Talouden kriisi on lisännyt euron vetovoimaa ja monet EU:n uudet jäsenmaat ovat ilmoittaneet pyrkivänsä ottamaan sen käyttöön mahdollisimman pian. Kun nykyiset euromaat ovat kuitenkin ilmoittaneet jäsenyyden ehtona olevan ns. kasvu- ja vakaussopimuksen ehtojen noudattaminen, niin tämä ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Inflaatiotavoite on näissä oloissa helppo täyttää, mutta erityisesti budjettivajeet (enintään 3 prosenttia bkt:sta) ja osaksi ulkomainen velkaantuminen (enintään 60 prosenttia bkt:sta) tulevat esteeksi.
Oman ironiansa on siinä, että harva nykyistä euromaista täyttää itsekään näitä ehtoja: euroalueelle on tultava hyvässä kunnossa, mutta sen jälkeen saa elvytyksen nimissä alkaa velkaantumaan ilman mitään rajoja. Kun euromaiden budjettivajeet ovat nyt järkiään 6–8 prosenttia bruttokansantuotteesta, niin kriisin jälkien siivoaminen tulee yhteisvaluutan uskottavuuden säilyttämiseksi olemaan raakaa puuhaa.
Valuuttakurssien heilahtelu on nostanut uudelleen esille tehokkaamman kansainvälisen yhteistyön niiden hallitsemiseksi. Etelä-Koreassa minulta kysyttiin useaankin otteeseen, olemmeko siirtymässä yhteiseen maailmanvaluuttaan. Ajatus ei ole sinänsä uusi, sillä vastaavan ajatuksen esittii jo 1970-luvun alussa Princetonin yliopiston professori Richard Cooper. Nyt sen on tehnyt ajankohtaiseksi Kiinan keskuspankin pääjohtajan parin kuukauden takainen toteamus, että dollari kansainvälisenä reservivaluuttana pitäisi korvata kansainvälisellä valuutalla. Vastaavia ajatuksia on esitetty myös Venäjällä.
Maailmanlaajuista valuuttaa ei ole näköpiirissä yksin jo sen vuoksi, että Yhdysvallat ei tule sellaiseen suostumaan. Syykin tähän on ilmeinen: se voi säädellä omilla päätöksillään kansainvälisesti keskeisimmän valuutan määrää ja siten siitä oman epäonnistuneenkin talouspolitiikan kustannuksia muiden kontolle. Dollari auttaa säilyttämään osan Yhdysvaltojen taloudellista suvereniteettia, mitä toisaalta voimakas velkaantuminen ulkomaille supistaa.
Tuskin kiinalainen ehdotuskaan on tarkoitettu aivan kirjaimellisesti otettavaksi, vaan se on enemmän koepallo. Yhdysvaltojen aseman heikkeneminen ja uusien talousmahtien nousu pitää kuitenkin hengissä eri valuuttojen asemaa ja suhteita koskevaa pohdintaa. Yksi mahdollisuus olisi luoda eräänlainen kansainvälinen valuuttakori, missä eri valuutat olisivat edustettuina niiden suhteellisilla osuuksilla. Silloin dollarin osuus korissa olisi edelleen vahva, noin 60 prosenttia, mutta myös euro, jen ja juan olisivat mukana tuomassa vakautta maailmantalouteen, jota epätasapainot ja vajeet eivät heittelisi yhtä pahasti kuin nyt.