Euroopan unionin käytännön toiminnassa talous ja politiikka eivät kohtaa toisiaan oikealla tavalla. Yhtenäiset sisämarkkinat luovat säännöstön, jonka varassa tuotannontekijät liikkuvat suhteellisen vapaasti koko unionissa. Sen sijaan talouspolitiikan koordinointi on vain osittaista ja poliittinen päätöksenteko vieläkin hajanaisempaa.
Unioni on valtavien strategisten haasteiden edessä. Se kärsii yli puolivuosisataisen historiansa pahimmasta taloudellisesta laskukaudesta. Totta kyllä Euroopan keskuspankki (EKP) ja EU:n komissio ovat kyenneet tarttumaan kriisiin sangen nopeasti ja saaneet pääomaa liikkeelle yritystoiminnan ja kulutuksen rahoittamiseksi. Kansalliset elvytyspaketit ovat lisänneet kysyntää niin, että ensimmäiset heikot toipumisen merkit ovat nähtävissä. Toistaiseksi kansallista elvytyspolitiikkaa ei ole kuitenkaan koordinoitu järin tehokkaasti koko unionin tasolla.
Haasteet eivät ole vain taloudellisia, vaan myös rakenteellisia ja poliittisia. Väestön suhteellinen ikääntyminen on väistämätön tosiasia, jonka kanssa ei käy helpolla yhteen taantumasta seuraavat budjettien alijäämät ja julkisen velka-asteen kasvu. Vaihtoehtoina ovat veroasteen nosto tai julkisten menojen karsinta. Väestön ikääntyminen lisää maahanmuuton tarvetta, joka liittyy yhteiskunnallisesti arkaan siirtolaispolitiikkaan.
Kansainvälisesti unionilta odotetaan yhtenäisyyttä ja toimintakykyä. Siihen kohdistuvat odotukset ovat jonkin verran lieventyneet verrattuna George W. Bushin kauteen, jolloin eurooppalaisten oli astuttava amerikkalaisten kriisinhallinnassa jättämiin tyhjiin aukkoihin Afrikassa ja Lähi-idässä. Barack Obaman kaudella Washington tarjoaa monenkeskiselle yhteistyölle johtoa, jolloin EU-maiden on harkittava, kuinka pitkälle ne ovat valmiita tätä johtoa seuraamaan, erityisesti Afganistanissa.
Unionin pitäisi kyetä kokoamaan yhteistä voimaa kansainvälisen talous- ja finanssijärjestelmän uudistamiseksi, millä alalla sillä on koko maailman mitassa suhteellisesti eniten voimaa. Kuinka unioni suhtautuu esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) uudistamiseen, mikä merkitsee voimasuhteiden uudelleenjaon vuoksi sen oman suhteellisen merkityksen laskua? Myönteistä on panna merkille se, että EU on Ruotsin puheenjohdolla valmistautumassa hyvin syyskuun lopulla Pittsburghissa pidettävään G20-ryhmän huippukokoukseen. Toistaiseksi on vältytty niiltä kiistoilta, joita unionin sisällä käytiin valmistauduttaessa huhtikuun alussa järjestettyyn Lontoon G20-huippukokoukseen.
Kööpenhaminan ilmastokokous on yksi suurimpia EU:n ja koko maailman haasteita. Tähän saakka unioni on päätynyt kaikkein edistyksellisimpään ilmasto- ja energiapoliittiseen pakettiin. Tässä suhteessa se oli välillä jo jäämässä yksin, mutta onneksi Obaman hallinto teki tuntuvan käännöksen Yhdysvaltojen aikaisempaan politiikkaan. Nyt EU pyrkii yhteistoimintaan Washingtonin kanssa, jotta niiden rintama loisi riittävästi painetta uuteen ilmastosopimukseen nihkeästi suhtautuvien Intian, Kiinan ja Venäjän taivuttamiseksi sopimukseen.
Kuitenkin, jos länsi menee liian pitkälle yksipuolisissa myönnytyksissään, sen oman teollisuuden kilpailuetu heikkenee ja se joutuu lisäksi muiden ilmastoratkaisujen maksumieheksi.
EU:n sisäinen hajanaisuus näkyy selvästi energiapolitiikassa, mistä se joutuu jatkuvasti kärsimään. Itämeren pohjaan laskettava, Saksan ja Venäjän yhteisille eduille perustuva Nord Stream -kaasuputki, on nostattanut vastarintaa Puolassa, Ruotsissa ja Baltian maissa. Etelä- ja Keski-Euroopassa vastakkain ovat venäläistä kaasua kuljettava South Stream ja Venäjän valvomia alueita kiertävä Nabucco -putki. Italia on lähtenyt avoimeen yhteistyöhön Venäjän kanssa ja unionin jäsenyyttä odottava Turkki osallistuu niihin molempiin.
Euroopan unionin yhtenäinen energiapolitiikka on toteutumaton unelma. Kuitenkin pitäisi päästä tilanteeseen, jossa riippuvuus alueen ulkopuolisista energialähteistä saadaan laskuun. Samalla vähenisivät ulkopuolisten toimittajien, erityisesti Venäjän, mahdollisuudet manipuloida eri valtioiden politiikkaa ja lyödä kiiloja unionin rintamaan. Neuvotteluvoimaa voi hankkia vain mahdollisimman vahvalla kollektiivisella toiminnalla koko unionin mitassa.
EU:lta puuttuu strateginen visio ja selkeä ohjelma sen toteuttamiseksi. Tosin finanssijärjestelmän hallinnassa ja ilmastopolitiikassa on merkkejä tällaisesta suunnasta. Tosin on epärealistista ajatella, että 27 maan yhteisö voisi toimia kaikissa asioissa yhtenä kokonaisuutena. Silti yksittäisten maiden sisäpolitiikka tuo omat mutkansa matkaan. Aina on jossakin keskeisessä jäsenmaassa vaalit – nyt Saksassa ja viimeistään ensi keväänä Englannissa – jotka hidastavat yhteistyötä ja päätöksentekoa.
Erityisen selvästi ongelmat ovat näkyneet Irlannin kansanäänestyksen päätöksessä hylätä unionin instituutioita tehostava Lissabonin sopimus. Nyt irlantilaiset äänestävät 2.10. uudelleen siitä. Toivoa sopii, että tulos on myönteinen ja että myös Tshekin tasavallan itsekeskeinen presidentti Vaclav Klaus tulee sopimuksen taakse.
Sopimuksessa edellytetyt ”presidentin” ja ”ulkoministerin” tehtävät – joihin molempiin on tarjolla suomalainen ehdokas – eivät tietenkään hetkessä lisää unionin koheesiota ja vahvista sen kansainvälistä vaikutusta, mutta se antaa ainakin nykyistä paremman mahdollisuuden tällaiseen kehitykseen.